NANOWRIMO -Tunnelmia rivien väleistä

Mulle kirjallinen jumitus on normaali juttu, mutta siinä vaiheessa kun tuntuu pyyhkivän tosi hyvin mulle iskee paljon pahempi ahdistus. Kutsun sitä täyden sivun kauhuksi. Voiko mikään helposti syntyvä olla oikeesti hyvää?

Nanowrimon yhdeksän päivä pyörähti käyntiin tänä aamuna ja tsiisus, että mulla on hyvä fiilis! Olin eilen super tehokas ja paukutin yli 3000 sanaa. Sen jälkeen olin vain 101 sanaa jäljessä Nanowrimon virallisesta tavoitteesta. Ihan mieletöntä, ottaen huomioon mun parin päivän takaisen maailmanloppu fiiliksen, kun tekstiä ei meinannut syntyä sitten millään. Mutta takkuilun läpi taisteleminen tuotti tulosta.

Tällaiset hyvät hetket, jolloin lähes jokainen ulos tuleva sana tuntuu hanhen putkauttamalta kultamunalta, saa mut väistämättä huolestumaan. Ehkä tällainen epäröinti johtuu siitä, että olen niin monesti antanut palaa kirjoituksen kanssa miettimättä onko syntyvä teksti OIKEASTI hyvää. Monesti pienen kirjoitusbreikin jälkeen olenkin huomannut, että ulos pursunut teksti on hirveää kuraa. Sitä ei vain näe silloin, kun paahtaa innoissaan menemään. Heinilläkin on vähän samanlaista pelon tutinaa punteissa kuin mulla.

Näin pyrin välttämään pahimmat innostusmokat

☠️ Suunnittelen isot juonikuviot etukäteen lukujen osalta. Voin joustaa pienissä nyansseissa ja antaa hahmojen elää, isommat mokat vaatii lähes poikkeuksetta uudelleenkirjoitusta.

☠️ Olen perillä tyypillisimmistä kliseistä ja yritän välttää niitä.

☠️ Jos poikkean isosta juonikuviosta, niin pysähdyn miettimään ennen kuin jatkan! Muutos voi tuntua hyvältä sillä hetkellä, mutta se voi pahimmillaan ajaa tarinan myöhemmin pattitilanteeseen, jonka joudun ratkaisemaan epäuskottavalla käänteellä.

☠️ Romantiikalla/erotiikalla mässäily johtaa harlekiini-osastolle. Jos en kirjoita harlekiinia, pornoparodiaa, nykyaikaistettua Kamasutraa tai opasta nimeltä; ”kuinka saan mahdollisimman monta seksuaalista innuendoa mahtumaan yhdelle dialogisivulle”, niin pidän kirjallisen vetoketjuni kurissa ja keskityn olennaiseen!

Me ollaan kuitenkin Heinin kanssa opittu hiljalleen katsomaan omaa sekä toistemme tekstiä kriittisemmällä silmällä. Sekin vaati oman oppimatkansa. Meistä kumpikaan ei ole syntynyt ”kirjoittamisen ihmelapsi” -lusikka suussa. En tiedä onko sellaista ihmettä nähtykään, jokainen julkaissut kirjailija on varmasti käynyt läpi jonkinlaisen oppipolun kirjoittamisen lomassa. Vuosien työ, sekä epäonnistumisineen että riemun hetkineen, on opettanut meille paljon sellaista, jota ei oltaisi voitu sisäistää kuin ajan kanssa.

Välillä olo tuntuu tosi tyhmältä, kun miettii että miksi nyt yksinkertaisilta tuntuvien asioiden tajuamisessa kesti niin kauan. Mutta sitähän se kasvuprosessi on! Ei meistä kaikki voi olla niitä nopeimmin kasvavia kultaköynnöksiä. Toiset on hitaampia rahapuita, ja se on ihan ookoo sekin. Pääasia on, ettei luovuta. Ja musta tosiaan tuntuu siltä, että meidän työstämästä kirjaprojektista on syntymässä julkaistava KIRJA!

Ollaanko me ainoita, joilla on tällaisia ”täyden sivun kauhu” fiiliksiä? Onko sulla vastaavanlaisia haasteita, tai kenties hyviä vinkkejä innostusvirheiden välttämiseen?

Kategoriat:

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s